”Yhä 72-vuotiaana toivon, että koulukiusaajani tuntevat piston sydämessään”, lukijamme kirjoittaa. Minua kiusattiin pienenä koululaisena. Kaksi ylempiluokkalaista tyttöä heittivät lumihankeen ja juoksivat perässä. Vessaankin he tulivat perässäni. En saanut olla välitunneilla koskaan rauhassa. Itkin aina aamuhartauksissa ja toivoin, että pääsisin kotiin äidin luokse. Minun isäni oli kuollut vuotta aiemmin, ja se vielä lisäsi suruani. Kukaan ei auttanut eikä puolustanut minua. Kotona en kertonut kiusaamisesta, koska pelkäsin, että minua aletaan kiusata vielä enemmän. ”Kiusaamisen jälkeen minusta tuli vakava ja totinen, iloton tyttö.” Kiusaaminen loppui vasta sitten, kun kiusaajani menivät toiseen kouluun ja minä oppikouluun. Näistä vuosista jäi kuitenkin syvät haavat mieleen ja sieluun. Kiusaamisen jälkeen minusta tuli vakava ja totinen, iloton tyttö. En luottanut enää ihmisiin kuten ennen, ja olin aiempaa herkempi ja arempi. Kesti kauan ennen kuin päästin ketään lähelleni. ”Jouduin käymään aikuisenakin psykologin luona kokemani takia.” Jouduin käymään nuorena ja vielä aikuisenakin psykologin juttusilla kaiken kokemani takia. Siellä itkin pahaa oloani pois. Tunsin olevani hylätty, vailla turvaa ja ilman ihmisarvoa. Kerran näin toisen kiusaajistani eräässä liikkeessä. Tunnistin hänet heti ruskeista silmistä, ja hän tuijotti minua. Emme kuitenkaan puhuneet mitään.